Kuninkaita Maanpaossa
9781465530028
pages
Library of Alexandria
Overview
Ranskan uusaikaisen, luonnonmukaisen eli naturalistisen kirjailijakoulun johtajana on tavallisesti totuttu pitämään Les Rougons-Maquart—sarjan ja muiden jättiromaanien realistista tekijää Emile Zolata, joka sotaisalla julkaisullansa »Medanin iltamia» astui kirjalliselle kilpatantereelle muutamien häntä nuorempien kirjailijain kanssa ja jonka teoksista useat ovat suomenkielellekin käännetyt. Tunnettu ranskalainen kirjailija ja arvostelija Anatole France, joka tunsi Daudetin jo nuoruudesta alkaen, kehuu häntä aina nuorekkaaksi, pirteäksi, miellyttäväksi mieheksi; nuorempana oli hän usein surumielinen ja haaveileva. Mutta vilpittömämpää ja hellempää luonnon ja taiteen ihailijaa, kuin aina elämänhaluinen Daudet oli, ei hän sano tietävänsä; luonnosta puhuessansa ja kesäisen luonnon keskellä eläessänsä vaikutti hän kuin iloinen nuori, kiihkoisa fauni. Hän rakasti ehkä liiaksi elämää ja luontoa; luonnon mukaan maalaaminen eli oikeammin kuvaaminen oli hänen ainoa työohjeensa. Kukaan ei voinut nähdä välittömämmin kuin hän, olkoonpa kysymys muodoista, väreistä tahi mistä tahansa. »Minulla ei ole koskaan ollut muuta työtapaa kuin kuvata luonnon mukaan», sanoo Daudet itsekin; »samoin kuin taiteilijat huolella säilyttävät luonnonmukaiset luonnoksensa, olen minä jo 30 vuotta säilyttänyt ja työssäni käyttänyt pieniä vihkosia, joihin olen tehnyt muistiinpanoja ja kirjoittanut välittömiä ajatuksia merkiten muutamilla sanoilla jonkun äänilajin, kädenliikkeen, sanelman j.n.e.» Anatole Francen mielestä on Daudet tässä sanonut vain totuuden: hänen työtapansa oli todellakin tällainen rakenteleva ja kokoileva. Ranskan kansaa hän rakasti sellaisena kuin se vikoineen ja tietämättömyyksinensä oli ja eli köyhempänäkin, ja köyhälistönkin keskuudessa liikkui hän havaintojansa tehden. Hän kohensi alakuloisia elämänhalullansa ja rakasti pieniä; pahansuopaisuutta ei hänessä ollut ensinkään; vaan sen sijaan myötätuntoa, intoa, osanottoa. Hänellä oli naurun ja kyynelten lahja, ja kun hän nauroi keveää, sointuvaa nauruansa, oli usein kuulevinansa nuoren metsäsatyyrin leikkisää huilun soittoa, niin raikkaasti vaikutti jo hänen äänensä sointu. Sellaisissa kansallisissa perikuvissa kuin esim. Tartarin on hän suorastansa verrattava Cervantesin ikuiseen Don Quichotte-luomaan; Ranskan kirjallisuudessa ei sille löydä paljo muita vastikkeita kuin Rabelaisin Gargantua. Historiallisissa romaaneissansa, joihin »Numa Roumestan», »Nabob» ja »Kuninkaita maanpaossa» ovat luettavat, seuraa hän samaa menettelytapaansa, piirtäen henkilönsä Pariisissa oleskelleiden tunnettujen kuninkaallisten maanpakolaisten mukaan, joita hän on nähnyt ja tutkinut useampia, esim. Hannoverin kuninkaan tyttärinensä, Braunschweigin herttuan, Espanjan kuningattaren Isabellan puolisoinensa, Don Carloksen, Napolin kuninkaan Fransin, Walesin prinssin y.m. Näiden näkemiensä avulla on hän kyhännyt romaaninsa »Kuninkaita maanpaossa», jonka päähenkilöt—Illyrian ja Dalmatian hallitsijaperhe—muuten ovat mielikuvituksen luomia. Teoksen synnystä tekee hän selkoa kirjansa laajahkossa esipuheessa, jonka vuoksi meidän ei tarvinne siihen enempää kajota; itse romaani taas puhuu kyllä puolestansa eikä suomentajan suositusta kaipaa. Eräässä Ranskan vaateliaimpia aikakauskirjoja (Revue des deux Mondes 1898) käsittelee René Doumic Daudetin elämäntyötä, lausuen heti aluksi, että Daudet kuuluu niihin runoilijoihin, joita mielellänsä kiittää, sillä hän on itse pelkkää myötätuntoa niinkuin tapakuvaajain tuleekin olla. Aihevalinta ja työtapa on samanlainen kuin Flaubertilla, Goncourtilla, Zolalla y.m. realisteilla. Hieman ivaa tosin, mutta aina tositaiteilija vaistonsa ja älynsä pakosta. Goncourtin hermostumista toisinaan (Le petit chose), symbolismia toisinaan (Chèvre de M. Geguin, Kirjeitä myllyltäni), ani harvoin mitään törkeyksiä (Käkelän kirkkoherra, Veli Gaucherin elämänneste), joskus sairalloistakin tunteellisuutta (Le petit chose), mutta tavallisesti tasainen, sopusointuinen ja rikas sielunelämä todellisesta elämästä tehtyjen havaintojen ytimenä silloinkin kun mieliaihe, pettyneet toiveet, ovat käsittelyn alaiset, kuten esim. Sidoniessa, Jansouletissa, Mérautissa y.m. Daudet ei Doumicin mielestä luo perikuvia, vaan yksilöitä. Tämä ei oikeastaan ole mikään puute, vaan se tulee siksi, jos runoilija tietämättömyydestä syrjäyttää tapausten yleiset, johtavat lait, eikä osoita, mikä yksilössä on lajia ja missä suhteessa yksilö on perikuvaan. Silloin voi sanoa, ett’ei runoilija ole voinut kohoutua perikuviin. Senvuoksi jäävät Daudetin yksilölliset henkilöt heikommiksi kuin esim. Flaubertin perusluonteet. Verrattakoon vain Sidonie Chèbesiä (Fromont nuorempi) Flaubertin kuuluisaan Rva Bovaryyn. Sapho taas, joka on Daudetin tunnetuimpia mestariluomia, kalpenee Prévostin Manonin rinnalla, joka ijäti säilyy klassillisesti kauniina, hienona ja tuoreena ilmiönä. Ja kuitenkin on Sapho—samoin kuin Nabob—sellaisen arvostelijan mielestä kuin Georg Brandes on, Daudetin mestarillisimpia, miehekkäimpiä te’elmiä, jopa suorastansa mallikelpoisinta taidetta, mitä olla voi. Niin eriäviä mielipiteiltänsä voivat arvostelijat olla
